Aloitetaan vaikka eilisestä. Kävin noutamassa triathlonkaupan
kisakansliasta numerot, hienon keltaisen uimalakin ja
laihdutuspillereitä. Enpä ole moiseen ennen kisapussin sisällössä
törmännyt. Eikä tarvitse törmätä uudestaan. Kiitoksia vain.
Malagan kommuunimme sai vielä
viimeisen vahvistuksensa, Aamoksen. Aamos, the rasvattu salama,
haettiin pyörälainaamosta vauhdittamaan elämää maanantaihin
asti. Eilen käytiin tekemässä pikkuinen koelenkki ja tutustumassa
kilpailukeskukseen.
Kisakeskus Misericordian rannalla oli
jo melkein valmis, maali tsekattu, palkintojenjakolava tsekattu,
lähtö mereen, pyöräilyt tasamaalla ja juoksu rantabulevardilla.
Kyllä kelpaa. Ja Aamos, hyvänen aika sillä pääsee lujaa. (Lujaa
niin kuin minun tasolla, ei vielä aikuisten lujaa.) Tunnin verran
harjoiteltiin yhteistyötä ja koko sen ajan olin yhtä hymyä. Pablo
on ollut hyvä sotaratsu, mutta on siinä vaan vissi ero kun saa alle
maantiepyörän. Totesin yhteistyömme saumattomaksi ja palasin
tankkaamaan lisää vesimelonia.
Kisa-aamu oli yllättäen aurinkoinen
ja lämmin. Tein rohkean valinnan ja päätin ottaa kisa-asuksi
kaksiosaisen kokonaisuuden. Täytyy vain muistaa tarkkailla
märkäpukua pois riuhtoessa että housut pysyy jalassa. Kisapaikalla
oli jo täysi tohina päällä. Aamulla starttasivat lasten sarjat,
paralympiasarja ja supersprintit. Oma startti oli 12.45. Tai ainakin
lähes. Tällä kertaa taisi heittää noin puolella tunnilla.
Federacion porukka, eli liittoon kuuluvat, saivat lähtöluvan viisi
minuuttia aikaisemmin. Meidät noubadit päästettiin matkaan
viimeisenä.
Lähtöviivalla oli samaan aikaan kolmisen sataa
urheilijaa. Vahingoista viisastuneena päätin tälläkin kertaa
tyytyä takarivin paikkaan. Big mistake. Olin ihan hoo moilasena heti
lähdön jälkeen porukan hitaudesta. Koko ajan olin tunkemassa
naamaani jonkun toisen varpaisiin. Olin asettautunut oikein kätevästi
myös aivan porukan keskelle, joten ei siinä mitään ihmetekoja
ohittelun saralla päässyt tekemään. Ensimmäisen poijun kiertoa
joutui jonottamaan. Sitten tuli vähän lisätilaa ja pääsi ihan
oikeasti uimaankin. Tiedoksenne, uin vaparia. Olipa huikea kokemus.
Oon ollut semmoinen avovesivajakki, että melkein teki mieli
kiljahtaa riemusta kun tajusin, että osaan kisatilanteessakin ihan
vaan normaalisti hengittää ja laittaa päätä pinnan alle. Hip
hurraa. Oispa ollut kiva tietää minkälainen uinti olisi tullut jos
olisi päässyt ilman kamppailulajeja etenemään. Viimeisen poijun
jälkeen kaikki taklailut alkoi jo painaa eikä uinti ollut kauhean
kaunista katsottavaa. Onneksi tässä lajissa ei jaeta tyylipisteitä.
Vedestä pois ja vaihtoalueelle. Housutkin pysyi jalassa kun
märkäpuku lähti ja aika reippaasti pääsin jatkamaan matkaa.
Aamos sinkosi liikkeelle sellaisella
vauhdilla että jouduttiin ottamaan heti ohituskaista käyttöön.
Eipä ole moista ihmettä täällä tarvinnut aikaisemmin tehdä.
Vähän kävi mielessä että ollaankohan tässä nyt menossa kohti
kaameaa hyytymistä. Onneksi aina tasaisin väliajoin joku
miesjoukkio porhalsi ohi ja tajusin, ettei tässä nyt mitään
maailmanennätyksiä olla tekemässä. Jatkoin samalla linjalla.
Todella hämmentävää se kuitenkin oli. Vauhtia kiihdytti
huomattavasti myös maailman hienoimpiin kannustuksiin lukeutuva
plakaatti:
Lenkki oli jälleen 4 kertaa 5km.
Muutamia naisia ohitin. Ei tietoa olivatko omaa lähtöryhmää vai
edellistä ja millä kierroksella menossa. Itse en tietenkään tässä
vaiheessa päästänyt naisen naista ohi. Pyöräily tuntui loppuvan
ennen kuin oli alkanutkaan. Mielelläni olisin jatkanut vielä
muutaman kierroksen, mutta välillä on juostava.
Juoksuun lähtö oli yllättävän
helppoa. Vauhti ei varmaan päätä huimannut, mutta eipä se
näyttänyt taas muillakaan, ohituskaistalla sai silti enimmäkseen
olla. Tänään päättyi elämäni kaikkien kolmen triathlonkisan
kestänyt historiallinen ”ketään ei päästetä ohi
juoksuosuudella”-putki. Naisia en vieläkään ole päästänyt.
Siitä pidän kiinni. Juoksu oli 2 kertaa 2,5km. Missään vaiheessa
ei tuntunut aivan katastrofaalisen kauhealta (ensi kerralla pitää
tuntua) eli voimia jäi (paha paha). Loppusuoralle onnistuin
virittämään loppukirin jotain herraa vastaan, sain (oletan
tietysti että kaikki kannustukset on osoitettu minulle) hyvät
kannustukset ja voitin.
Maalissa kisapaitaa jonottaessa meinasi tulla
puklut mutta muuten fiilis oli kyllä erityisen katossa.
Tulokset ovat edelleen mysteeri. Oma
ajanotto tietysti unohtui heti kättelyssä. Kisojen tarjoilu oli
kaikkien aikojen surkein: powerade-juoma ja…ja ei mitään muuta.
Eipä siinä helteessä tosin paljon mitään olisi tehnyt mieli
syödä, mutta silti. Joku pähkinä, por favor. No onneksi kämpillä
pääsi värkkäämään perinteisen tortillapizzan. Jälkkäriksi
vähän lisää melonia ja kakkosjälkkäriksi jätskille.
Yllättäen
Malagassa juhlitaan jälleen jotain sellaista, mikä edellyttää
kaikkien uskonnollisten hahmojen roudausta kaduille sekä loputtomia
jonoja torvensoittajia, lipunkantajia sekä tällä kertaa myös
lapsimorsiamia(?)
Kisa saattoi mahdollisesti olla tämän
kauden viimeinen sprinttimatka. Alkaisi vähän kutkuttaa päästä
testaamaan pidemmänmatkankuntoa. Tältä erää viimeiseksi jäänyt
Espanjakisa oli kyllä hirmu kiva ja jäi vähän semmoinen olo että
ehkä musta triathlonisti vielä tehdään.
Edit. Nyt on tulosta. Campeones, campeones, oooeeoooeeoooeee!
Ainakin henkisesti.
uinti 750m 14:55
Edit. Nyt on tulosta. Campeones, campeones, oooeeoooeeoooeee!
Ainakin henkisesti.
uinti 750m 14:55
pyörä 20km 40:34
juoksu 5km 22:16
total 1:17:45
sijoitus 10/24
Saanko vielä palata Vantaalle? Palaan kuitenkin koska se on
ainoa kisa johon edes jossain määrin voin näitä aikoja vertailla. Ja tietysti
edelliseen Marbellan kisaan, mutta se nyt oli vähän semmonen ja tämmönen.
Vantaalla kuitenkin vastaavat matkat, paitsi uinti 250m lyhyempi, menivät näin:
uinti 12:27
pyörä 46:32
juoksu 23:35
total 1:22:32,7 (on se tarkkaa)
Nyt oletan että jotain kehitystä on tapahtunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti