Nyt se on todistettu, vitutukseen ei voi kuolla.
Melkein tekis mieli jättää kisaraportti tältä erää siihen.
Kaikin puolin kisavalmistautuminen oli melko esimerkillistä keskiviikon ja torstain väliseen yöhön asti, jolloin vastustuskyky sanoi poks ja antoi kipeän kurkun ja räkäisen pään. Enpä muista koska olisin ollut keskellä yötä herättyäni niin kiukkuinen. Torstai-illalla tilanne ei kuitenkaan ollut pahentunut ja perjantai aamulla olo oli melkein pirteä. Matkaan siis. Elizabeth ja huoltaja autoon ja nokka kohti Joroista.
Perjantai iltaa kohden flunssa alkoi taas käydä vähän pahemmin päälle. Douppasin niin maan perskeleesti kaikkia vitamiineja ja kurkkupastilleja.
Yöllä ei tietenkään saanut nukuttua kuin muutaman hassun tunnin, mutta kaikesta huolimatta aamulla oli taas vähän parempi fiilis. Eiköhän tässä nyt yksi puolimatka hoidella. Osuus kerrallaan. Starttipaikalla olo oli jopa hyvä. Vaikka luultavasti kisafiilikset vain peitti alle kaikki muut tuntemukset.
Pamautettiin uimarit liikkeelle ja ensimmäinen kolmasosa 1,9km matkasta sujui huikean hienosti. Toinen kolmasosa oli säälittävää räpellystä "aallokossa". Jostain syystä nieleskelin taas ihan luvattoman paljon ilmaa ja olo oli kamala. Viimeiselle kolmannekselle sain itseni jotakuinkin koottua ja selvisin lopulta kuivalle maalle ajassa 46 ja rapiat. Räpiköinnin määrään suhteutettuna hyväksyn tämän ajan. Vatsa oli kuin jalkapallo ja varmaan sain sympatiakannustuksia myös tämän raskaana olon vuoksi.
Maailman hitain kamppeiden vaihto ja pyöräilemään. Mahaan kivisti ja jalat ei pyörineet. Olin jäässä, kaikki tuli ohi, mahaan sattui aivan järjettömästi, hävetti pitää seuran vaatteita yllä. Onneksi luvattu sade oli ystävällinen ja päätti kiertää kisamaastot. Luojan kiitos, koska muutoin olisin edelleen pyöräilyosuudella. Jossain seitsemän kilometrin kohdalla päätin että hoidan pyöräilyn ja sitten keskeytän. Kahdeksannen kilometrin kohdalla päätin ajaa ensimmäiselle huoltopisteelle ja miettiä siellä hetken mitä teen. Ennen huoltopistettä päätin että kyllä tämä nyt oli tässä. Jaloista ei yksinkertaisesti irronnut mitään, ei edes happoja. Huoltopisteellä katselin hetken ohi ajavia kilpakumppaneita ja kärvistelin vatsani kanssa. Mutta ei mennyt pyöräily hukkaan sillä pääsin myös huoltonaisen rooliin saamalla kunnian lainata kuusiokoloavainta pyörän satulan säätöön. Olin otettu. Alkoi olla jo sellainen hypotermia että lähdin polkemaan maaliin. Ja kyllä hävetti. Kiitos vaan kovasta kannustuksesta, mutta minä en valitettavasti kuulunut siihen kärkiryhmään joka tuli juuri edelläni kääntöpaikalle ja lähti toiselle kierrokselle. Minä puolestani hilpaisin vähin äänin reitiltä pois ja tuhersin pikku itkut. Onneksi oli huoltaja lohduttamassa. Hoidettiin kisan jälkipuinnit, kannustettiin juoksijoita (saattoi jokunen kisaaja olla ihmeissään kun olin jo maalissa kun muut vasta aloitteli juoksua), syötiin Jari-Pekassa taas maha turvoksiin ja tehtiin mielikuvaostoksia kuvitteellisilla voittorahoilla.
Ja kyllä tiedän, kipeänä ei saa urheilla. Mutta kuitenkin oon tyytyväinen että lähdin yrittämään ja tajusin sitten tulla pois. Jos oisin kykkinyt kotosalla koko viikonlopun, olisin nyt henkisesti tosi ruvella.
Ei muuta kuin suuret kiitokset matkaseuralle koko reissusta ja valokuvista.
Kolmen viikon päästä Kuopiossa on viivalla niin äkänen naikkonen että varokaahan vaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti