115km

Mitä enemmän maisema muuttuu tutusta ja tavallisesta, sitä helpommin kilometrejä kertyy liikkuen.

1000 kilometriä pohjoiseen oli ilmeisesti tarpeeksi, sillä kun laskeskelin paluumatkalla neljän päivän aikana kertyneitä kilometrejä, niitä oli tullut lähes 115! Sataviisitoista! What!?!? Kaksi kertaa kävin juoksemassa poluilla, kaksi kertaa vaeltamassa, kerran suunnistamassa. Kun ensimmäisestä 34km juoksusta oli selvitty, tuumailin, että olipa hyvä, että pitkä lenkki tuli tehtyä heti reissun alkuun. Kunnes kahden päivän päästä huomasin, että olimme taivaltaneet lähes 39km pääsääntöisesti juosten. Näiden välissä ollut reipas kuntorastivisiitti (btw, voitin kaikki…) tuntui vain lisäävän jalan syöntiä ja 39km jälkeen olo oli sitä luokkaa, että matka olisi saanut vielä jatkua.

Vaikka somen perusteella saattaa näyttää siltä että treeniä pukkaa joka tuutista ja koko ajan, todellisuudessa meno on edelleen vähän laiskanpulskeaa. Nyt voi kuitenkin olla niin, että sen sijaan että olisin kaivanut itselleni ihan kauhean syvän montun, kevään treenimäärät alkaa pikkuhiljaa realisoitumaan. Se olisi mukavaa.

Muutaman päivän minitreeniloma on kyllä supertoimiva konsepti. Jos joku on valmis maksamaan kisailmoittautumisista satasia, voisiko saman summan laittaa yhtä hyvin vaikka menopaluulippuun hyvien juoksumaastojen äärelle? Vastaus on: Kyllä voi.

Äkäslompolon aamut

Miniloma Äkäslompolossa 6.-9.9. tuotti taas jonkinmoisen läjän kuvia. Tällä kertaa ei tarvinnut vuodattaa yhtään hikipisaraa parhaimpien kuvien eteen. Reissun paras kuvauspaikka löytyi nimittäin teltan oven aamulla avaamalla. Ajoitus ennen kaikkea. Auringon nousun hetki oli hyvin nopeasti ohi. Vessakäynti olisi ollut fataali kuvaamisen kannalta. Kuvat on otettu Ylläksen Ykkös Caravanin teltta-alueelta.

Laskukausi

On ollut tahmeaa. Vaikka tekisi vain kivoja juttuja, voi väsyttää.

Pidin kesälomaa treeneistä, koska mistään ei vain tullut yhtään mitään. Ennen Ylläksen reissua mietin, että kuolen, jos en kohta saa nukuttua kunnolla. Kovin usein ei treeni jää kesken, mutta silloin jäi. Istuin jättärin parkkipailla asfaltilla ja mietin että v***u tässä ei ole mitään järkeä. Kaikki ärsytti. Silloin kun ennen treeniä, treenin aikana ja treenin jälkeen edelleen ärsyttää, täytyy pitää taukoa. Talvella koetut kriisit treenaamisen järkevyydestä kyselivät jälleen, että mitäs kuvittelet nyt tekeväsi.

Ja sitten en tehnyt mitään. Ehkä kerran viikossa kävin tekemässä jonkun aivot narikkaan swimruntreenin muiden peesissä. Työmatkat hoitui pyöräillen. En ajatellut ajan kulumista. Koko ajan oli jotain muuta tekemistä. Heinä-elokuun vaihteessa havahduin siihen, että olin tehnyt kokonaisen treeniviikon. Ihan huomaamatta. Pahaltahan se siinä vaiheessa tuntui. Mutta nyt se oli ”hyvää pahaa oloa”. 

Blogin luonnoksistakin löytyy näköjään kolme hyvin aloitettua, mutta ei koskaan lopetettua postausta Ylläkseltä. Se kuvaa aika hyvin viime aikojen touhuja. Vähän sinnepäin, ei sitten kuitenkaan ja ihan sama. Reissua on pukannut siihen tahtiin ettei ole edes ehtinyt ajatella omaa treeniä.

Nyt on kuitenkin näkynyt valonpilkahduksia. Ensimmäinen oli tuo havahtuminen kokonaiseen treeniviikkoon. Toinen tuli Itävallan työreissulla, kun ihan bingolla valitsin lähes tuntemattomasta maasta tosi onnistuneen välipäivän polkujuoksukohteen. En tosin tiedä voiko siinä maassa tehdä huonoja valintoja näiden kanssa? Ensi kesän kisareissujen suunnitteleminen piristi mielialaa heti ja samoin teki postista saapunut uusi märkäpuku. Kyllä materiaalistakin saa iloita.

Tänään riemua tuo se, että pääsen mahdollisesti aikamoisessa kelissä rymyämään Espoon Chamonixiin, nimittäin Solvallan laskettelurinteeseen, sauvojen kanssa. Reissu tulee olemaan samalla jäähyväisreissu neljävuotiaille Irockeilleni. You were the best!

Nousukausi

Nousukausi sen kun jatkuu, eikä loppua näy. Tuo maaginen 2000 nousumetrin raja yhdellä reissulla antaa vielä odottaa itseään. Viime viikolle oli ihan absurdit suunnitelmat treenien suhteen. Luulin että Leimaus-leirin duunien ohessa saan kasaan mittavat määrät liikuntaa, mutta ei. Lopulta olin kuitenkin niin finaalissa aina iltaisin, että en tehnyt kerta kaikkiaan mitään, mitä ei ollut pakko. Leirillä tuli kuitenkin paljon leppoisaa maleksimista paikasta toiseen ja se teki varmasti ihan hyvää. Kolme treeniä viikkoon kuitenkin mahtui ja ne olivat kaikki (yllätys yllätys) mäkitreenejä. Yhteensä nousumetrejä kertyi 4350 ja aikaa siihen sai tuherrettua 9h 10min. Halvat, mutta aikaa vievät ovat huvit. Niin ja leiriä edeltäneeltä loppuviikolta plakkariin tarttui vielä 1428 nousumetriä.

Tähän mennessä on siis todellisuudessa noustu 14 819 metriä ja uusimmat valloitukset ovat Länsi-Sahara (463), Yhdysvaltain Neitsytsaaret (474), Uruguay (514), Brittiläiset Neitsytsaaret (521), Luxemburg (560), Senegal (581), Mansaari (621), Cookinsaaret (652), Benin (658) ja Mayotte (660). Näistä kaikista vuorista nousumetrejä yhteensä 14 493.

Naisten vertikaalinen 24h ME on muuten tällä hetkellä 15 440 metriä. Näihin sfääreihin on vielä aika pitkä matka, kun itse on hikisesti saanut melkein saman määrän kasaan kahdessa kuukaudessa. ME:n määrä tarkoittaa 643 nousumetriä tunnissa ja se on aivan jäätävää tahtia se. Ainakin 24 tunnin ajan. Jos oikein pinnistäisi, niin itse saattaisi pystyä samaan tahtiin yhden tunnin ajan.

Niin ja varokaa fasaaneja! Yhdellä kärttyisällä äiti-fasaanilla ainakin paloi hihat kun moneen kertaan rymistelin heidän kotinsa ohi ennen kuin tajusin että siellä oli myös vauva-fasaaneja.

Jättärilove

Kyllä ihminen saa ihmeellisistä asioista sisältöä elämäänsä. Minun viha-rakkaus-suhde treenaamiseen aiheuttaa sitä, että välillä on kiva tehdä vaikka kuinka paljon erilaisia juttuja, joskus tekee mieli treenata yhtä tavoitetta kohti ja siitä sitten tuleekin joskus täydellinen ähky, eikä treeni voisi vähempää kiinnostaa.

Just nyt parasta ikinä on kiivetä mäkeä ylös. Tätä tosin on ollut havaittavissa jo pitkin talvea, mutta silloin sitä sentään tuli tehtyä upeiden maisemien keskellä. Nyt kiipeän ihan omaksi iloksi Malminkartanon jättärillä, jota henkilökohtaisesti parjasin pitkin talvea.

Tästä onkin muodostunut jonkinlainen vuorienvalloitusoperaatio ja huhtikuun alusta lähtien (kun innostuin vaihteeksi merkkaamaan tehtyjä treenejä ylös) olen kiivennyt kotimaan kamaralla seuraaville eri maiden korkeimmille kohdille.

Malediivit (2), Tuvalu (5), Tokelau (5), Kookossaaret (5), Marshallinsaaret (10), Caymansaaret (43), Turks- ja Caicossaaret (49), Gambia (53), Bahama (63), Anguilla (65), Niue (68), Nauru (71), Vatikaanivaltio (76), Bermuda (76), Kiribati (81), Quatar (103), Gaza (105), Guernsey (114), Bahrain (122), Jersey (143), Monaco (163), Singapore (166), Tanska (171), Macao (172), Aruba (188), Saint Pierre ja Miquelon (240), Palau (242), Malta (253), Saint-Barthélemy (286), Liettua (294), Guinea-Bissau (300), Kuwait (306), Latvia (312), Viro (318), Norfolkinsaari (319), Alankomaat (322), Barbados (336), Valko-Venäjä (346), Pitcairn (347), Joulusaari (361), Antigua ja Barbuda (402) Guam (406), Saint-Martin (424), Gibraltar (426) ja Moldova (430).

Näistä muodostuu nousumetrejä 8789 ja todellisia nousumetrejä on takana noin 9040.

Tavoitteena on kiivetä kaikkien maiden (ja kaikenlaisten siirtomaiden) korkeimmille kohdille, ilman että oikeasti kiipeää. Tosin joillekin kyllä olisi kiva kiivetä ihan oikeastikin.

Ensi kerralle tavoitteena on huiputtaa seuraavien paikkojen korkeimmat kohdat:

Länsi-Sahara (463) ja Yhdysvaltain Neitsytsaaret (474), Uruguay (514) ja Brittiläiset Neitsytsaaret (521). Eli yhteensä tavoitteena on 1927 nousumetriä. Se kaiketi tarkoittaa jättärillä 29 nousukertaa ja jos aikaisempi ylijäämä otetaan huomioon, niin ehkä vähän vähemmän.

Tästä eteenpäin, kun kaikki alle viidensadan kääpiöt on valloitettu, huiputustahti on hidastuva, samalla kun yksittäiset huiput nousevat yhä korkeammalle.

Pientä pohdintaa aiheuttaa maailman korkein vuori Mount Everest, joka on merkattu sekä Nepalin että Kiinan korkeimmaksi kohdaksi. Riittääkö siis että sen valloittaa kerran vai pitääkö kunnioittaa molempia maita erillisillä kerroilla? Onneksi tätä ehtii miettimään vielä kohtalaisen pitkään.

Maailman kolmanneksi korkein vuori, Intialainen Kangchenjunga puolestaan kerää minun säälipisteet. Mietipä omalle kohdalle että olisit maailman kolmanneksi korkein vuori, eikä kukaan tietäisi nimeäsi. Vai oletko itse kuullut Kangchenjungasta tätä ennen? Epäilen.

Sosiaalisen median vaikutus harjoituksen kestoon

Minkä verran treenaisimmekaan ilman somea? Juoksisiko keskivertoihminen yhtään lenkkiä jos kukaan ei koskaan olisi keksinyt häshtägejä: #juoksu #running #löpning #instarunners #trailrun #swimrun #runrun #cycling #training #lovemylife #traineatsleeprepeat #trilife4eva #nopainnogain ja #awesome ? Treenaako nykyihminen somen vuoksi vai somettaako treenin vuoksi. Ohjaavatko harjoituksen aikaset ajatukset somettamisesta harjoituksen kulkua ja mihin suuntaan? Kuinka on mahdollista saada tehtyä edes yhtä harjoitusta jos kamera on koko ajan esillä?

Työn tavoite tarkoitus ja tehtävät

Tämän työn tarkoituksena oli selvittää millä tavoin sosiaalinen media vaikuttaa harjoitteluumme. Tavoitteena oli saada lisätietoa aiheesta ”treenaako ihminen rakkaudesta lajiin vai sosiaalisen median paineen alla”.

Tutkimustehtävänä oli selvittää sosiaalisen median vaikutusta yhden harjoituksen kulkuun sekä arvioida saako urheilija tehtyä harjoituksen somen avulla vai siitä huolimatta.

Menetelmälliset ratkaisut

Tutkimus on empiirinen, täysin puolueellinen ja perustuu ainoastaan yhden ihmisen henkilökohtaiseen kokemukseen. Tutkimusmenetelmänä käytettiin suunnitellussa harjoituksessa pysymisen seurantaa sosiaalisen median paineen alla yhden harjoituksen aikana. Mittareina käytettiin päähän muodostuneiden ajatusten suhdetta harjoituksen lopulliseen muotoon, kameraan tallentuneiden harjoituksen aikaisten kuvien määrää sekä harjoituksen aikana tapahtuneen sometuksen todellisuuspohjaan perustumista. Aineisto ristiintaulukoitiin ja –naulittiin.

Tulokset

hypoteesi

Sosiaalisella medialla on vaikutus harjoituksen lopulliseen muotoon. Hyväksynnän hakeminen positiivisten kommenttien, ihailun ja tykkäysten toivossa aiheuttaa harjoituksen pitenemistä. Tutkimustapauksessa 30 kilometrin polkujuoksusta muodostui 42,2 kilometrin tasamaalenkki. Perusteluiksi muutokselle selvisi kilometrien helpompi kerääminen, sekä maratonin juoksemisesta odotettu ylistys sosiaalisessa mediassa. Kuitenkaan urheilijan oma ajatusmaailma ja toiveet kommenttien luonteen suhteen eivät olleet realistisia.

Urheilijan omat harjoituksen aikaiset ajatukset harjoituksen jälkeisestä sometuksesta olivat esimerkiksi seuraavan laatuisia:

”Kyllä sileällä juokseminen tuntuu hävyttömän helpolta kaiken puskissa pyörimisen ja mäkien könyämisen jälkeen #vedinmaran” –Instagram 

”Vedin sit oman rantamaratonin” (merenrannalla otetulla juoksukuvalla varustettuna.) -Instagram 

”En keksinyt parempaakaan tekemistä niin vedin maratonin” -Instagram 

Vaikka somettamisen aktiivinen miettiminen vaikuttaa harjoitukseen sen aikana, se ei kuitenkaan vielä tarkoita että siitä syntyisi tekoja sosiaalisen median osalta. Tutkimuksessa tarkastellun harjoituksen jälkeen kamerasta löytyi nolla harjoituksenaikaista kuvaa, joista nolla päätyi someen. Koska kuitenkin ”vähän on nyt pakko lesottaa”, päätyi insta-storiesin puolelle kuva kellon näytöstä harjoituksen jälkeen sekä teksti ”……” ¹⁾.

Urheilijan hakemaa mainetta, ylistystä ja gloriaa ei myöskään virrannut muilta saaduista palautteista, vaan keskivertokommentti vastauksena sometukseen oli:

”Pöslö”

”Ei saakeli”

”V***u oot sekasin”

Pohdinta

Pelkästään somettamisen miettiminen lisäsi harjoituksen pituutta yli 1/3 alkuperäisestä suunnitelmasta. On kuitenkin huomioitava, että mikäli suunniteltuun somettamiseen olisi myös käytetty sen vaatima aika, se olisi mahdollisesti ollut pois treenistä, jolloin syytä somettamiselle (sen alkuperäisessä tarkoituksessa) ei lopulta olisikaan. Vaikka sosiaalisella medialla on suuri vaikutus harjoituksen lopulliseen lopputulemaan, tutkimusryhmää hämmensi miten vähän ajatuksista lopulta päätyi teoiksi asti.

Aihe vaatiikin jatkotutkimusta joka käsittelee aiheita ”miksi mietimme enemmän kuin teemme?”, ”määritteleekö tykkäyksien määrä treenin onnistumisen?”, ”miksi ketään kiinnostaisi?” sekä ”ketään ei kyllä varmasti kiinnosta”.

1) Tekstiä ei ole tiedossa, koska insta-tarina katosi ennen tämän tekstin kirjoittamista

Kun kisailu ei kiinnosta (eipä vissiin)

Tässä alla on teksti, jonka kirjoitin alkuvuodesta pahimpana treeni-angstihetkenä. Tämän jälkeen olen mm. kiivennyt Jättärille sata kertaa, pitänyt harjoituspäiväkirjaa, käynyt suunnistusleirillä, kilpaillut suunnistuskisoissa, avannut polkujuoksukalenterin, täyttänyt viikonloppuja kilpailuilla ja ilmoittautunut massatapahtumaan. Eli siis kyllä. Kiinnostaa kyllä. 

Se on semmoista, elämä itseni kanssa.

Tässä testaamassa Suomi-paidan vaikutusta Firmaliigassa onnistumiseen.

Ei kiinnosta ei. Aikaisempina vuosina tähän aikaan on kisakalenteria täytetty jo hamaan tulevaisuuteen. Joinain vuosina niin paljon ettei kesässä ole ollut yhtään vapaata viikonloppua. Ihan kauheaa, sanoo nykyinen Anu. Nyt viikonloput ammottavat tyhjyyttään, vaikka kesän kisakausi on jo ihan kulman takana.

Nykyinen Anu onkin selkeästi lipsahtanut enemmän fiilistelyn puolelle. Kilpaileminen on ollut kivaa ja hyvin todennäköistä on, että kilpailija-Anu herää taas tässä kevään myötä. Mutta annetaan nyt levätä rauhassa.

Kun Facebook ilmoittaa milloin kenenkin ilmoittautuneen hiihto-, polkujuoksu- ja swimrunkisoihin pitkin maailmaa, Anua ei kiinnostele. Eikä synny enää edes pientä kateutta. Ei huvita maksaa itseään kipeäksi siitä kärsimyksestä ja tuskasta, että etenee syke tapissa ja henki koristen maalia kohti, eikä ehdi nauttia matkasta. Itseasiassa ajatus letkajuoksusta tuntuu oikein kauhealta.

Vuonna 2014 oltiin swimrunkisassa Sveitsin Engadinissa. Mentiin 53 kilometriä niin laikka punaisella, ettei muistettu jälkikäteen maisemista juuri mitään. Onneksi saatiin kolmannesta sijata palkinnoksi osallistumisoikeus seuraavalle vuodelle, ja päästiin korjaamaan vääryys. Kai se on niin että toiset tykkää päästä mahdollisimman nopeasti maaliin, minä tykkään nyt olla matkalla.

Joku on joskus väittänyt, että kisoihin voi mennä myös rennolla asenteella. Ei tarvitse tavoitella voittoa tai omaa parastaan, vaan voi nauttia menosta vaikka porukassa. Ei. Pidä. Paikkaansa. Numerolappu rinnassa pakottaa suorittamaan. Massatapahtumat eivät ole saaneet minusta innokasta kilpailijaa, koska valitettavasti siellä on yleensä joku muukin. Olen katsellut monena vuotena hiihtotapahtuma Vasaloppetin lähtöä, ja jos pitäisi kuvailla minkälaista helvetissä on, niin tässä ollaan jo aika lähellä.

Kyseessä on varmaan jokin suuri eksistentiaalinen kriisitila, jossa tulee kyseenalaistettua esimerkiksi jättärin edestakaisen kapuamisen ihan vain treenin vuoksi. Osa minusta ymmärtää se kapuamisen oikein hyvin ja tietää, että sen voimalla jaksaa sitten kiivetä isompiakin mäkiä. Ja ajoittainhan se on jopa ihan hauskaakin. Iso osa kuitenkin kapinoi nyt vastaan ja kysyy että minkälainen helvetin urpo pitää olla hakeakseen elämäänsä sisältöä saman vanhan maakasan päällä kiipeillen ja teollisuusaluetta ja Malminkartanon radanvartta tuijottaen. Sama pätee oikeastaan kaikkeen treeniä treenin vuoksi toimintaan. Uintitaitoni on tiukasti jämähtänyt olemassa olevalle tasolle (tai laskenut siitä), koska hallissa uiminen vain sen vuoksi että kesällä olisi sitten paremmassa kunnossa uidakseen avovesissä, ei napostele millään tasolla.

Tässä valmistautumassa jättärin nousuun munkkikupin kanssa.

Kelloa en ole käyttänyt treeneissä pitkiin aikoihin, treenipäiväkirjan täyttämisestä puhumattakaan. Oikeastaan koko treeni-sana saa nyt aikaan kauhunväristyksiä. Kokemus kuitenkin osoittaa, että saattaa olla niin, että jo huomenna puhkun intoa ja teen treeni (*hyrrr*) –suunnitelmia hamaan tappiin asti. Mutta ei haittaa jos en tee. 

Sellaista se siis on olla kovin ailahtelevainen tavoitteidensa suhteen. Letkajuoksu ja älyttömyyksiin menevät massatapahtumat eivät sentään edelleenkään kiinnostele. Eikä treeni pelkän treenin vuoksi. Täytyyhän sen homman olla mukavaa ihan ilman niitä tavoitteitakin. On siis ihan ok muuttaa mieltään tavoitteiden tai niiden puuttumisen suhteen. Jos joku asia ei kerta kaikkiaan jaksakaan enää kiinnostsella, tee jotain muuta äläkä kärsi. Ja kun angstikauden jälkeen saat itsesi rysän päältä kiinni kiipeämässä jättäriä, ole armollinen itsellesi.

Seuraava postaus sitten varmaan käsittelee sitä kuinka kivaa on tehdä kurjia treenejä jotta on hyvässä kunnossa kun ottaa osaa Vasaloppetiin.