Ylläksellä neljättä kertaa vuoden sisään

Yllättävää. Taas Ylläksellä. Voisi luulla että alkaa kyllästyttämään tai että kaikki olisi jo nähty, mutta ei. Ei ole.

Joitain vuosia sitten keräsin innoissani hiihtokilometrejä. Parhaimmillaan niitä sai kasaan viikossa 300. Taantuma tämän suhteen on kutienkin ollut väistämätön, koska olen keksinyt niin paljon muuta mukavaa puuhaa pitkin tuntureita. Viikko on vaan nykyään ihan auttamatta liian lyhyt aika kaikkeen. Tähän viikkoon sain kyllä tungettua vähän tuurillakin vaikka mitä kivaa, vaikka laskettelu ja läskipyöräily jäi vieläkin odottamaan parempia aikoja.

Saapumispäivänä lauantaina olin ihan koomassa aikaisesta herätyksestä ja matkustuksesta. Päivä meni enemmän ja vähemmän horroksessa, eikä Eväskorin jättipizza auttanut tilannetta. Sain haettua sauvat vuokralle ja painoin Kuerille tutustumaan reissulle lainaamiini lumikenkiin. Hyvin tutustuttiin.

Sunnuntaina olin varmaan koko Äkäslompolon ensimmäinen ulkoilija kun hinasin itseni ensin Kukakselle ja sitten Pyhälle. Pyhän valloitus oli mulle ensimmäinen laatuaan. Alkuperäinen suunnitelma oli käydä vielä Lainiolla, mutta siihen ei enää rahkeet ja tunnit riittäneet.

Arvioin että varmaan ¼ reissuista menee kuvaushommiin. Kylmällä kelillä kamera matkustaa aina takin sisällä ja sen esiin kaivaminen ja kaikkien asetusten säätäminen ottaa aikansa. Välillä tosin oli niin kirkasta, ettei ruudulta juuri nähnyt mitään. Mutta herran haltuun -taktiikalla tuli kyllä aika kivoja tuloksia. Ja jos haluaa vielä itsensäkin kuvaan niin siihen asetteluun ja edes takaisin juoksemiseen saa myös kulutettua aikaa vaikka kuinka. Mutta reissujen yksi tarkoitus on nimenomaan päästä näkemään ja kuvaamaan luontoa vähän latujen ja yleisten reittien ulkopuolelta, joten time well spent.

Pyhä oli symppis. Kotamajalta lähti jonkun edellisenä päivänä tekemät jäljet ja niiden olemassaolo helpotti huomattavasti etenemistä. Vinkkinä lumikengillä valloitushommiin lähteville: latukahviloiden/pysähdyspaikkojen kohdalta on isot mahdollisuudet löytää jonkun polkema ura tuntureille. Umpihangessakin on oma viehätyksensä, mutta kyllä se helpottaa huomattavasti kun on vähän pohjia tehty. Valmiiksi ajetut, karttaan merkatut ulkoilureitit on pääosin niin kovaa pohjaa, ettei siellä lumikenkiä tarvitse.

Viikossa meikäläisestä alkoi kuoriutumaan taas ihan kunnon eräjorma. Toisen koko päivän lumikenkävaelluksen tein Kesängille ja Lainiolle. Kesängin pohjoispää ja Lainio tuli koettua nyt ensimmäistä kertaa. Tiistai-illan lumiturvallisuusluento Kellokkaassa vähän kummitteli mielessä samalla kun pikkaisen oikaisin Lainiota kohti.

Lainio oli ihana pyöreä pallo, joka vain jatkui ja jatkui. Huippu kuitenkin löytyi. Tästä tuli ehkä lempparivalloitus. Mietiskelin että huomaisikohan kukaan jos vain jatkaisin vaeltamista kohti seuraavia tuntureita ja katoaisin ikuisesti jonnekin jänkhälle.

Opin, että päiväretkeen lumikengillä liittyi selkeästi kolme erilaista vaihetta:

Ensimmäinen on aamuauringon alkaessa lämmittää ja valaista maisemaa ja kaikki on jotenkin kauhean puhdasta ja valkoista ja joka puolella kimaltelee. Tässä kohtaa päästelee suustaan kovia ylisanoja (ja voimasanoja) ja kaivaa puolen minuutin välein kameraa esiin. Etenemisestä ei tule juuri mitään mutta monttu on ihastelusta koko ajan auki ja hymyily ja pakkanen sattuvat naamaan.

Toinen on transsivaihe, jolloin eteneminen etenee. On tottunut siihen että kaikkialla on kaunista ja voi vain antaa mennä. Mieli lepää ja kaikki turha unohtuu. Ehkä alkaa miettimään vähän tulevia reissuja samoihin maisemiin, mutta päällimmäisenä ajattelee vain kuinka hienoa on päästä seikkailemaan tällaisessa paikassa. Tässä vaiheessa löytyy hyvä rytmi ja ylämäkeen eteneminen ei tunnu raskaalta, vaan siltä, että nyt tehdään vähän hommia maisemien eteen. Miettii myös, että kilpaurheilu ei ole kivaa, kun ei kerkeä katselemaan maisemia ja tuntuu koko ajan pahalta.

Viimeinen on zen-vaihe. Aurinko alkaa laskemaan, mutta lämmittää kuitenkin ja varjoista tulee pitkiä. Tulee jotenkin kauhean rauhallinen fiilis ja sellainen että melkein ymmärtäisi elämän tarkoituksen nanosekunnin ajan. Luonnollinen vuorokausirytmi laittaa rauhoittumaan iltaa kohti ja maailmassa ei ole huolen häivää.

Sitten vähän mukavuuksia, kuten hyvää lämmintä ruokaa ja sauna, niin voisi käpertyä kahdeksalta odottelemaan unta. Eikä muuten tarvitse odotella.